Aiemmilla kerroilla pyrkiessäni eroon ylimääräisistä kiloista, olen tehnyt sen typerällä syömättömyys-kuurilla. Kaupassa käynti ja ruokailu ovat kamalan hankalia tehtäviä. Kaikki ruoka on kuin irvistelevä vihollinen. Lopputulos? Ahmiminen hyvin pian aloittamisen jälkeen.
Tällä kertaa olen aivan toisella raiteella. Pyrin järkevään ja johdonmukaiseen ruokailuun. Pyrin - kuten ohjeissa sanotaan - muuttamaan elämäntapojani. Tarkoitus ei ole viikossa laihtua paljon. Tarkoitus on olla tasapainoinen nuori aikuinen. Myös vuoden päästä. Tämä painon pudottaminen on vain osa projektia, joka sisältää myös säännöllisiä tapaamisia psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.
Olen viimeksi eilen huomannut itsessäni erään hölmön seikan. Ollessani seurassa, minun on syötävä kuten muutkin. Jos muut syövät hampurilaisateriat, minunkin on. En uskalla kertoa tuttavilleni pyrkiväni laihtumaan. Miksi? En meinaa kehtaa sanoa... Syynä on, että läskit laihduttaa. Jos siis syönkin salaatin, myönnän laihduttavani ja kerron heille olevani läski. Ja jos he tietävät, että ajattelen olevani läski, vahvistan heidän havaintonsa. Pullukka tietää olevansa pullukka eikä ole siihen tyytyväinen. Jostain syystä mielestäni on siis parempi olla pullukka joka on pulleuteensa tyytyväinen, kuin pullukka joka yrittää muuttaa asiaa.
Hölmöä. Ja nyt kun olen päässäni käsitellyt tämän asian niin, että kykenen sen näin muodostamaan lauseiksi, täytyy ottaa asia puheeksi myös terapiassa. Tämä lienee ajatusmalli, jonka muuttamiseksi täytyy vähän tietoisesti työskennellä. Uskon, että Hoitsu pystyy antamaan minulle eväitä muutokseen. On minulla ajatus, mistä tällainen hölmö ajatusmalli saattaa osin juontaa juurensakin, mutta ei nyt mennä niin syvälle muistelmiin.
Tämän lisäksi olen niitä, jotka ahdistuvat ihmisten katseista ruokailutilanteissa. Ahdistun katseista helposti muutenkin, mutta varsinkin syödessä se korostuu. Tuntuu että he (katselijat) tuomitsevat jokaisen suupalan. Pullukan ei kuulu tunkea tuota naamaansa. Pullukan kuuluu olla syömättä ja hoikistua. Eikö se tajua olevansa ylipainoinen? Kun oikein keskityn olemaan järkevä, ymmärrän että tuskin kovin moni noin ajattelee. Jos kukaan. Mutta mieli on hassu kapistus. Se touhuilee välillä aivan omiaan.
Pöhköstä ajatusmaailmasta huolimatta olen onnistunut olemaan jokseenkin tasapainoinen tällä viikolla. Lauantaina alkoi korjausliike viikon sekoilun jälkeen ja se on pitänyt hyvin. Lukuunottamatta eilisiä hampurilaisateria-mässäyksiä juurikin edellä kuvailluista syistä. Jumppaa olisi saanut olla enemmän, mutta aikataulu (kaksitoistatuntiset koulu + työ -päivät) on kyllä ollut sellainen, ettei se oikein mahtunut kalenteriin. Elämä on. Tähän täytyy vain sopeutua. Tänään pääsin kuitenkin jumpalle ja lauantaina tarkoitus taas urheilla. Eilisen jumppahan kaatui tosiaan sitten siihen, että olin katsonut väärää viikkoa kalenterista ja unohdin että mun piti päivystää eräässä tapahtumassa koko ilta. Sunnuntaille toivon vähän lauhempaa keliä (varmaan saan joo...) ettei olisi niin suurta kynnystä reippailla kävelylenkki ulkona. Saas nähdä kuin käy!
Liikunta siis niin ja näin. Ruokailu oikein mallikasta: viimeisen kuuden päivän sisällä vain yksi lipsahdus. Huomenna vähän punnitusta, katsotaan mikä on tilanne överiviikon jälkeen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti