Run Forrest, run!

Alamäestä järjettömään nousukiitoon. En tänään ehtinyt jumpalle kun oli rästihommia töiden jälkeen. Yllätin kuitenkin itseni ja punnerrushaasteen lisäksi lähdin vielä iltamyöhällä uhmaamaan sohjoisia katuja ja ottamaan pitkästä aikaa tuntumaa juoksulenkkiin! En tahtonut uskoa sitä itsekään, mutta todella! Siellä minä mennä jolkottelin sohjon seassa puolisen tuntia. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?!

Joskus ennen muinoin minä lenkkeilin. Ihan oikeasti kävin juoksemassa tunnin verran viidesti viikossa. Lenkkeily oli kuin huumetta. Se oli terapiaa. Se tuntui aivan mahtavalta. Sitten tuli muuttoa ja muuta elämänmuutosta ja... Se vain jäi. Taas olisi toiveissa etsiä se jonnekin hengästymisen alle hautautunut rakkaus lenkkeilyyn. Tarkoitus oli aloittaa sen kaivelu vasta lumien hieman sulettua, parin kuukauden päästä. Mutta tänään oli niin hyvä fiilis etten malttanut odottaa. Ja koska en kaatunut, en kompastunut enkä loukannut itseäni millään muullakaan tavalla, niin miksi ihmeessä olisin odottanut? Katsotaan milloin saan itseni seuraavan kerran hölkkäilemään.

Tänään koitin lenkkeilyä ensimmäistä kertaa sykemittarin kanssa. Yritin välillä katsella missä sykkeet huitelee. Aika pitkälti 170-180 oli. 180 on mittarin minulle asettama katto. Miten se on määritelty, en tiedä, mutta sen yli jos mennään niin alkaa näyttö vilkutella että pitäisi rauhoittaa. Välillä olikin pari pykälää yli syke, silloin koitin vähän hidastaa tahtia ja päästää sykkeen takaisin 170 puolelle. Käsittääkseni tuon tietyn sykerajan sisällä treenatessa keho polttaa rasvaa kaikista tehokkaimmin. Korjatkaa ihmiset hyvät, korjatkaa jos olen ymmärtänyt väärin. En ole kovin perehtynyt näihin juttuihin...

Tästä on hyvä jatkaa huomisaamun punnitukseen ja viikonloppua kohti! Viikonloppuna tiedossa jumppia ja hauskanpitoa ystävien kanssa. Ihanaa perjantaita kaikille!