Moi

Blogi-innostukselle käy aina niin kuin muillekin innostuksille. Se kalpenee ja katoaa. Kiire imaisee sen sisäänsä ja sulattaa pois. Niinpä olen taas ollut pitkään hiljaa.

Osan ajasta olen läskeillyt. Ahminut. Laiskotellut. Lihonut.
Osan taas olen tsempannut. Merkannut syömisiä, ollut tarkkana. Liikkunut. Treenannut. Laihtunut.

Kävin taas siellä alimmassa painossa, 62,3kg. Nyt olen taas lipsunut ja paino on noussut puolitoista kiloa. Täytyy vähän taas skarpata. Koska kun osuin takaisin tuonne kuuteenkahteen, päätin etten perkele päästä sitä enää takaisin kuuteenkuuteen, kuten viimeksi kävi.

Mielialat on muuten pysyneet kurissa. Pääosin ainakin. Toisinaan tekee mieli sanoa että olen jopa oikeasti matkalla vähän parempaan elämään ja tietynlaiseen tervehtymiseen pääni sisällä. Olen terapiassa saanut työkaluja elämäni ja mielialojeni hallitsemiseen. Olen oppinut, ettei kukaan voi tuoda minulle onnea, eikä kukaan voi deletoida menneisyyttä ja sen mörköjä. Vain minä voin opetella hyväksymään menneisyyden osana elämää ja työllä oppia hallitsemaan sen osuutta nykyisyydessä. Menneisyyden ei tarvitse määrittää nykyistä minääni. Ekaa kertaa tänä syksynä olen tajunnut, että kukaan muu kuin minä, ei voi minua pelastaa. On pakko ottaa itse vastuu omasta elämästä, olemisesta ja olosta. Olen opetellut keinoja taiteilla reunalla voitokkaasti, etten putoisi. Ainakaan niin syvälle. Toistaiseksi olen hävinnyt pari erää, mutta koko matsissa olen voiton puolella.

Tämä ei ole mielialablogi, tai ainakaan sen ei ole tarkoitus olla, mutta mielialat vaikuttavat myös fyysiseen hyvinvointiin ja laihtumiseen. Olen tunnesyöppö, joka hakee ruuasta hyvää oloa, turvaa ja läheisyyttä. Ahmin ja kadotan suhteellisuudentajun kun olen oikein ahdistunut. Siksi se on olennaista myös painonpudotuksen kannalta.

Takaisin fyysiseen olemiseen. Pikkujoulukausi on hoikistumisen uhka. En ole kohtuullisuudessa mikään ansioitunut. Se on usein joko kaikki tai ei mitään. Siksi on haaste, jos yhteen viikkoon osuu jopa kahdet pikkujoulut. Aina samat valinnat: juonko alkoholia, annanko pikkusormen pipareille? Piparinsyönti ei jää koskaan yhteen, alkoholinkin kanssa lähtee helposti lapasesta. On tosin paljon helpompaa olla kokonaan juomatta, kuin olla syömättä niitä pipareita. Olen enemmän sokerinarkki kuin alkoholisti.

Tämän viikon missio? Päästä takaisin salille. Tai edes lenkille. Jonnekin. Harrastamaan jotain liikuntaa. Nyt on taas nimittäin maattu tarpeeksi. Homma ei edisty näin. Tulee vain lisää takapakkia.

En lupaa palata blogosfääriin. Tämä postaus ei tarkoita, että taas ryhdistäytyisin. En ole varma, että pystyisin lunastamaan moista lupausta. Mutta avaan oven ja jätän sen taas rakosalleen. Ehkä olen täällä pian, ehkä menee taas pari kuukautta. Tuulta päin ja tihkusateeseen!

Kaikkensa antanut

Viikko on alkanut töyssyillä. Ja alaspäin vetävien suunpielien ja kurtistuvien kulmien takana olen yrittänyt kovasti osata hakea hyvää mieltä kuntosalilta lähikaupan jätskihyllyn sijaan.Toistaiseksi olen onnistunut. Vaikka mieli ei ehkä olekaan parantunut koko loppupäiväksi, on ainakin treenin ajan ollut hyvä olo. Treenatessa ei ehdi miettiä muuta kuin tempoa, kyykkäystä, purra huulta ja tsempata itseään jaksamaan vielä kymmenen sekuntia. Mikä parasta? Illalla ei ole morkkista, toisin kuin sen jätskipurkin jälkeen olisi.

Miten paha mieli on tällä viikolla vaikuttanut treeneihin? Olen antanut kaikkeni, ihan todella. Olen tehnyt kovemmin töitä kuin muina päivinä. Olen puskenut itseäni eteenpäin ja päättänyt, että jos kaikki muu meneekin nyt vähän persiilleen, treeniin panostetaan viikon kaikki onnistumiset. Se on toistaiseksi kannattanut. Jatketaan harjoituksia.

Asenne kohdillaan

Uusi viikko, vanhat kujeet. Viime viikolla oloa piinannut turvotus tuntui viikonlopun aikana kadonneen ja fiilikset oli paremmat, peukkua sille. Ehdin myös käydä liikkumassa ja tuskailla punnerrusten kanssa kun voimat loppui kesken. Miten se on tulkittava? Tietenkin niin että tais olla edellisenä päivänä hiton hyvä treeni, kun vieläkin oli kroppa toipumistilassa!

Tällä viikolla liikkuminen tulee olemaan haaste, kun työvuoroja on hieman enemmän ja sosiaalisessa kalenterissakin on pari merkintää. Nyt tarvitaan vähän tahtotilaa ja yritystä, ettei mene laiskottelun puolelle. Yhdelle päivälle olen suunnitellut salikäynnin, jossa jumppien sijaan kokeillaan vähän treeniä juoksumatolla ja kenties jotain pientä lihaskunto-osuutta. Tämä siis ihan aikataulujen pakottamana, koska en silloin vain ehdi yhteenkään jumppaan. Välipäiviä tulee tällä viikolla kaksi, ja ne osuvat ikävästi peräkkäin. Mutta sellaista se joskus on, ei mahda mitään. Toisaalta välipäivätkään eivät ole niin kamalan paha asia, jos tämänhetkinen mielentila säilyy: minä en nimittäin malta odottaa tämän illan treeniä!

Joku saattaa ehkä muistaa, että maanantait ovat olleet yleensä mun vaakapäiviä. Nyt en ole kuitenkaan uskaltanut vaa'alle nousta, koska motivaatio on ollut niin hyvä ilmankin. Pelkään (ja minusta todella tuntuu), että luku ei ole hievahtanut, enkä tahdo turhaan itseäni masentaa. Sen sijaan menen salille paitsi tänään, myös huomenna, enkä syö herkkuja. Kyllä se paino jossain vaiheessa taas lähtee seuraamaan. Mitä sitä turhaan aloittaa viikkoa ahdistumalla numeroista, jos metodit on kuitenkin kohdallaan ja suunta oikea asenteen ja kurin kanssa?

Nyt treenikassi kuntoon ja vielä hetki töitä. Hymy naamalla eteenpäin!

Pyöreä ooomeena...

Miksi mun kroppa ei vaan toimi?

Viimeisen melkein viikon on nyt ollut lähes joka päivä aivan kamalan turvonnut ja epämukava olo. Enkä ole mielestäni syömisilläni semmoista ansainnut! Mistä kiikastaa? Vatsa on turvonnut ja kuplii. Vaatteet kiristää. Oleminen ahdistaa. En ole langennut herkkuihin. En ole ahminut. En ole yhtään mitään. Olen syönyt mielestäni ihan fiksusti perusruokia. Olen liikkunut säännöllisesti. Silti tekisi mieli pukeutua lakanaan, ettei puristaisi ja kinnaisi joka paikasta.

Todella epämotivoivaa, että fiksusti syöden on samanlainen olo kuin jos vetäisi pussin karkkia päivässä. Onko kukaan muu kohdannut tällaista ongelmaa? Miten mä voin päästä tästä pulmasta eroon? Auttakaa nyt joku! Ihan hanurista tämmönen.

Satuta sitä!

...nimittäin sitä mielikuvitustyyppiä, joka seisoo edessäsi Combat-tunnilla. Olen siis löytänyt mielikuvituksen hyödyn treenatessa. Kun eteensä kuvittelee vastustajan, tulee lyönteihin kummasti pontta ja potkuihin meininkiä. Jotenkin se liike lähtee napakammin. Voima tulee koko kehosta. Iskut ovat terävämpiä. Hiki virtaa hieman kovemmin.

En missään nimessä ole väkivallan kannattaja, mutta täytyy myöntää että pään sisällä on noilla tunneilla leffamaiset tappelukohtaukset menossa. Siinä vastustajaa ei säälitä ja polvi saa osua täysiä tyypin nenään. Enkä koe siinä mitään pahaa. Stressi haihtuu ja salista kävelee ulos entistä seesteisempi ja hymyilevä tyyppi. Mieliala pysyy muutenkin tällä hetkellä aika hyvin kurissa. Milloin en mätki tunnilla mielessäni jotain ärsyttävää tyyppiä, mätkin mun masennusta, jolle olen jo vuosia sitten antanut ihan fyysisen hahmon. Ja se tyyppi, oijoi, se tyyppi on saanut kuluneen parin viikon aikana niin kovaa turpaan ja niin useasti, että millonkohan se tajuais luovuttaa? Saan todellisia voiton ja onnistumisen tunteita siitä, kun olen nyrkkeillyt ja potkinut masennukseni yhden tunnin aikana maanrakoon niin, että on helppo hengittää. Tästä on pidettävä kiinni mahdollisimman pitkälle. Vaikka syksy, kiire, stressi ja ahdistus ovat kaikki ihan nurkan takana.

Kiukku ja aggressiot on hyvä purkaa siellä, missä niillä ei satuta ketään oikeasti. Ja kavereidenkin uskon arvostavan seuraani enemmän kun en tiuski ja kiukuttele koko ajan. Tällä mennään eteenpäin.

Toimii!

Niin se taas vierähti viikko ilman, että ehti edes ajatella kirjoittelua saatika muiden blogien lukua. Onneksi sunnuntai-iltana pystyy usein ottamaan sen hetken itselleen, että käy läpi lukulistan ja naputtelee vähän itsekin kuulumisia.

Viime viikko meni sekä liikunnan että ruokailun kannalta oikein mallikkaasti. Kun on kiireinen, ei ehdi syödä hölmösti ja herkutella. Nyt on ollut sellaista juoksua paikasta toiseen, että syömisten on ollut pakko olla fiksuja ja välipalojen sellaisia, millä oikeasti jaksaa. Viikon pelastajana ovatkin olleet Rainbown pähkinäpatukat ja Eloveenan välipalajuomat.

 

 Sen kummemmin mainostamatta voin sanoa että omalla kohdallani toimii.

Koska syöminen on mennyt putkeen ja treenaamassakin on käyty, on olo ollut niin pirun hyvä, että sama linja on syytä pitää alkavalla viikollakin! Ei ole juurikaan turvottanut, itsetunto on ollut ihan kohdillaan ja välillä on jopa ihan kokenut olevansa nätti ja näyttävänsä oikeastaan ihan hyvältä. Hyvältä siinä mielessä, että tiedostaa mitä vaaditaan, mutta nykyisessä ihossakin voi elää ilman että tarvitsee koko ajan häpeillä ja tuntea olevansa valas. Tekee arjesta kummasti mukavampaa.

Ensi viikon haasteina on pitkät työpäivät ja opinnot. Pari lempijumppaa jää välistä, mutta muita odotetaan sitäkin innokkaammin. Koitetaan pitää hyvä puhina päällä, jotta ensi sunnuntainakin voisi hymyillä tyytyväisenä.

Aikataulutreeniä

Hemmetti! Eihän tää ehdi bloggaamaan jos se yrittää selviytyä töistä ja pian koulusta sekä liikunnasta! Pirullista.

Tässä on nyt testailtu syksyn aikataulutusta käytännössä. Se on niin kovin helppoa piirtää kalenteriin aikaslotteja milloin millekin aktiviteetille, mutta se, ehtiikö kaiken sen tehdä oikeasti onkin sitten ihan toinen juttu. Ilokseni voin sanoa, että toistaiseksi mun aikataulut on osoittautuneet jokseenkin realistisiksi, ja homma saattaa hitto vie oikeasti toimia! Ainut miinus hommassa on se, että bloggaamiselle ei ole ihan niin paljon aikaa kun tahtoisin. Mutta kaikkea ei voi saada, ja parempi se on olla siellä salilla kuitenkin. Eihän mulla olisi muuten edes mitään blogattavaa!

Liikuntavalinnat menevät tällä hetkellä fiilis edellä. Harrastan kaikkea hauskaa, missä lentää hiki. Tiedän, että myöhemmin lienee aiheellista ottaa mukaan myös enemmän lihaskuntotreeniä, pump-tuntia tai vastaavaa, mutta toistaiseksi keskityn siihen, että mulla on vaan palo mennä sinne salille. Tällä hetkellä sen innon saa aikaan lähinnä aerobiset tehotunnit, joiden aikana paita hikoaa kauttaaltaan läpimäräksi ja suolavesi valuu silmiin niin että meinaa v*tuttaa. Nyt on ollut jumpissa sellainen olo, että oikein tuntee kuinka läski sulaa. Eihän se niin nopeasti käy, mutta kyllä nyt jotain luulis tapahtuvan tällä touhottamisella. Puhumattakaan siitä, että niin kauan kun mulla on salilla kivaa, sinne tulee mentyä. Ja ainoastaan menemällä, voi tästä yrittää tehdä tavan. Ja ainoastaan tapa saa aikaan jotain tuloksia.

Niin ja hei, nyt alkavalla viikolla koitetaan panostaa tohon syömiseenkin vähän paremmin. Vähitellen koko paletti kuntoon.

Niin ne väittää... Saas nähdä kuin käy :D