On hikoiltu ja haettu taas repsahtanutta kuntoa takaisin. Välillä meinaa sydän hakata itsensä rinnan läpi jumppasalin lattialle ja välillä taas tulee vaan vähän huono olo. Toisinaan ihan vaan hikoilen niin että tunnen muuttuvani vähitellen rusinaksi. Ei, en osaa aloittaa sillä tavalla himmaillen.
Se minkä olen malttanut kuitenkin tehdä, on sykemittarin jättäminen kotiin. Minähän olen aikamoinen numerokyttä ja tykkään tilastoida tekemisiäni taulukkoon jos jonkinmoiseen. Liikuntasuoritus ei kirjoissani usein paina mitään, jos en tiedä tarkalleen paljon poltin kaloreita. Nyt olen kuitenkin pyrkinyt jättämään numeroiden kyttäämisen vähemmälle, ja pyrin lähestymään aihetta hyvän olon kulmasta. Ei siis ole väliä, paljonko jumppatunti poltti kaloreita tai montako kaloria illallislautaseni sisälsi. Sillä on väliä, minkälainen on olotila. Hikoilinko tunnilla? Nousiko sykkeet? Tunnenko liikkuneeni? Tuliko syödessä ähky? Annoinko tänäänkin periksi vihlovalle makeahampaalleni?
Tavoitteenani on oppia kuuntelemaan kehoani ja sen minulle välittämiäni viestejä. En tahdo sykemittarin kertovan minulle, että on ok syödä kun on kulutettu niin ja niin paljon. Tahdon kehoni kertovan minulle että nyt on nälkä ja nyt on täysi. Ja tahdon oppia kuuntelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti