Osan ajasta olen läskeillyt. Ahminut. Laiskotellut. Lihonut.
Osan taas olen tsempannut. Merkannut syömisiä, ollut tarkkana. Liikkunut. Treenannut. Laihtunut.
Kävin taas siellä alimmassa painossa, 62,3kg. Nyt olen taas lipsunut ja paino on noussut puolitoista kiloa. Täytyy vähän taas skarpata. Koska kun osuin takaisin tuonne kuuteenkahteen, päätin etten perkele päästä sitä enää takaisin kuuteenkuuteen, kuten viimeksi kävi.
Mielialat on muuten pysyneet kurissa. Pääosin ainakin. Toisinaan tekee mieli sanoa että olen jopa oikeasti matkalla vähän parempaan elämään ja tietynlaiseen tervehtymiseen pääni sisällä. Olen terapiassa saanut työkaluja elämäni ja mielialojeni hallitsemiseen. Olen oppinut, ettei kukaan voi tuoda minulle onnea, eikä kukaan voi deletoida menneisyyttä ja sen mörköjä. Vain minä voin opetella hyväksymään menneisyyden osana elämää ja työllä oppia hallitsemaan sen osuutta nykyisyydessä. Menneisyyden ei tarvitse määrittää nykyistä minääni. Ekaa kertaa tänä syksynä olen tajunnut, että kukaan muu kuin minä, ei voi minua pelastaa. On pakko ottaa itse vastuu omasta elämästä, olemisesta ja olosta. Olen opetellut keinoja taiteilla reunalla voitokkaasti, etten putoisi. Ainakaan niin syvälle. Toistaiseksi olen hävinnyt pari erää, mutta koko matsissa olen voiton puolella.
Tämä ei ole mielialablogi, tai ainakaan sen ei ole tarkoitus olla, mutta mielialat vaikuttavat myös fyysiseen hyvinvointiin ja laihtumiseen. Olen tunnesyöppö, joka hakee ruuasta hyvää oloa, turvaa ja läheisyyttä. Ahmin ja kadotan suhteellisuudentajun kun olen oikein ahdistunut. Siksi se on olennaista myös painonpudotuksen kannalta.
Takaisin fyysiseen olemiseen. Pikkujoulukausi on hoikistumisen uhka. En ole kohtuullisuudessa mikään ansioitunut. Se on usein joko kaikki tai ei mitään. Siksi on haaste, jos yhteen viikkoon osuu jopa kahdet pikkujoulut. Aina samat valinnat: juonko alkoholia, annanko pikkusormen pipareille? Piparinsyönti ei jää koskaan yhteen, alkoholinkin kanssa lähtee helposti lapasesta. On tosin paljon helpompaa olla kokonaan juomatta, kuin olla syömättä niitä pipareita. Olen enemmän sokerinarkki kuin alkoholisti.
Tämän viikon missio? Päästä takaisin salille. Tai edes lenkille. Jonnekin. Harrastamaan jotain liikuntaa. Nyt on taas nimittäin maattu tarpeeksi. Homma ei edisty näin. Tulee vain lisää takapakkia.
En lupaa palata blogosfääriin. Tämä postaus ei tarkoita, että taas ryhdistäytyisin. En ole varma, että pystyisin lunastamaan moista lupausta. Mutta avaan oven ja jätän sen taas rakosalleen. Ehkä olen täällä pian, ehkä menee taas pari kuukautta. Tuulta päin ja tihkusateeseen!
